On ihana keäpäivä, lepään viltinpäällä, minun lapsuuden kodin puutarhassa. Olen omenapuun alla ja katselen omenapuun kauniita kukkia. Tämä on ihanaa,  loikoilla viltillä ja katsella kaunista kukkivaa puuta. Ihana surina kuuluu puusta, mehiläiset ne siellä tytä tekevät, pyörivät ahkerasti, kukasta kukkaan. Välillä ksvoilleni sataa kukista siitepölyä, ja jopa kukanterälehtiä on alkanut, jo irtoilla. Meillä on iso puutarha, monta monta omnapuuta, paljon erilaisia marjapensaita. Niissä myös käy surina, hyvä vaan, että surisee äiti on sanonut. Sitten selittäen minulle, että muuten ei tule marjoja, jos mehiläinen,ei  niitä hieman avustaisi, siis niitä marjapensaita ja omenapuita.

Kukaan ei nää minua missä olen, heinä on kasvanut niin pitkäksi, että ninua ei voi nähdä. Olen pieni kollme vuotias tyttö, ja lepäilen puutarhassa. Ihanaa, tosi ihanaa, olen pieni tyttö, eikä minulla ole mitään huolia. Enkä minä onneksi vielä tiedä mitä ne huolet ja murheet ovat. Minulla on turvalliset vanhemmat, sisaruksia meitä on yhteensä viisi. Meitä on kolme tyttöä ja kaksi poikaa. Nyt joku huutaa minua, kuulenko vai ei, en viitsi äitiä turhaan huolestuttaa. Äiti huutaa minua syömään ja olisi tuhmaa, olla vastaamatta. Juoksen äidin luo puutarhasta paljainjaloin, olen kesällä kotona aina paljainjaloin. Minun jalat ovat tottuneet, olemaan ilman knkijä. Äiti sanoo, että se on terveellistä, juoksennellla paljinjloin. Kylään lähtiessä on aina laitettava kengät jalkaan. Kun kotiin pääsen otan ne kiireesti pois, turhat kapistukset näin kesällä. Ei nyt syömään, on lauantai ja äidillä on leipomapäivä. Minä saan aina auttaa äitiä, leipomisessa.